Koirien hyvää tekevä voima

Onko suloisempaa näkyä kuin nukkuva pentu? Tässä Fiinu ja hänen tassunsa 18.11.2015.

Minun tuli yhdestä eilestä keskustelusta mieleen omien koirien "terapoinnit". Itsestäni voisin tietysti kertoa vaikka mitä, mutta tällä kertaa pitäydyn muissa ihmisissä.

Väinön kanssa kävin aika monen vanhuksen luona, tai otin hänet vanhainkotiin mukaan, paremminkin niin päin. Samalla pennulle ja nuorelle koiralle tuli kokemusta rapuista ja liukkaista pinnoista, kaikista ihmeellisyyksistä kuten pyörätuoleista, hisseistä ja valitettavasti myös huutavista ja mölisevistä ihmisistä.

Tai reagoimattomista ihmisistä. Väinöä kovin ihmetytti A, jonka taisimme silloin nähdä viimeistä kertaa. Pitkälle edenneen Alzheimerin taudin vuoksi A ei ollut enää läsnä. Väinö nousi sängyn reunalle, töni ja odotti silittävää kättä, hymyä ja ystävällisiä sanoja. Kun mitään ei tapahtunut, poika kimautti sellaisen haukun, että olisi tarvinnut olla Peltorit päässä. A:n ilme muuttui, hän säpsähti ja katsahti koiran suuntaan. Ei muuta, mutta reagoi kuitenkin.


Fiinu oli pikku pentu, kun menimme tapaamaan ensimmäistä kertaa E:aa, mutta huone oli tyhjä. Noh, kuten tiedät, hoitohenkilökunta ei kerro, mitä on tapahtunut, vaikka minunkin naamani oli taatusti tuttu näky. Onneksi paikalla ei ollut oikein tympeitä tapauksia, vaan yksi rouva kuiskasi hiljaa, että E vietiin tänään sairaalaan. Minä soitin E:n pojalle ja pyysin viemään minulta ja Fiinulta terveiset.
Sen koomin emme Fiinun kanssa päässet E:n luokse. Viimeisen kerran, kun kävin hänen luonaan, en uskaltanut pentua ottaa, koska tiesin letkuja olevan jos jonkinmoista. Ja Fiinun luonteen tuntien😓😓😓... Olisimme mahtaneet saada kehuja hoitajilta, kun nopea pentu olisi ehtinyt kiskoa yhdestä ja toisesta letkusta. E oli osan ajasta nukuksissa, mutta kysyi kuitenkin Fiinusta. Misä se suun penikkas o?

E oli myös muistanut terveiseni sairaalaan, joskin hiukan väärässä muodossa. Äidilleni hän oli harmitellut, että M oli käynyt uuden pennun kanssa, mutta hän oli nukkunut silloin.

Nyt nämä(kin) vanhukset ovat poissa, eikä nykyään ole vanhainkoteihin ollut asiaa. Kuka tietää, milloin taas on?


Video on otettu 25.11.2015. Silloin vielä Väinö hyväksyi Kessun, vaan enää ei poikia uskalla päästää yhteen.
Tässä on vaan niin ihana tunnelma, kun neljä koiraa hyörii ympärillä. Pikkuinen Fiinukin siellä joukossa. Terapiaa siis tassukaupalla🐾🐾🐾

Väinö oli nuori herra, kun anoppini sairastui. Ylipäätään Väinö oli nuori, alta vuoden, kun puhutaan hänestä ja anopista. A tykkäsi kovasti Väinöstä, ja koska työmaamme oli silloin samassa pihapiirissä anopin talon kanssa, hän näki Väinön melkein joka päivä. Kukaan ei tainnut käsittää, että A oli niin sairas, vaikka viimeisinä viikkoina, hän makasi lähes säännöllisesti sängyssä kun menimme Väinön kanssa häntä katsomaan. A halusi, että Väinö tulisi hänen viereensä huilailemaan. Poika hyppäsi sängyn päälle, mikä ettei, mutta makasi toisella reunalla ja tuijotti minua, kun istuin kirstun päällä. Näytin Väinölle, toistuvasti, että mene tähän, A:n viereen. Hetken hän makasi siinä ja tuli taas minun lähelleni. Siitä jäi hiukan paha mieli, olisi pysynyt sairaan vierellä, mutta koirat ovat koiria.

Anoppi ei ehtinyt olla  montaa päivää sairaalassa, kun voimat loppuivat. Tajuissaan, silloinkin vain osittain, näin hänet yhden kerran. Mutta kun kysyin, olisiko Väinön tarvinnut tulla katsomaan sinua, A kajautti kuuluvasti: minä juuri ajattelin sitä!

Hautajaisiin Väinö tuli, totta kai. Olihan hänen ystävästään kysymys.

Oli surullista seurata Väinöä, kun kävimme lämmittämässä anopin taloa kuoleman jälkeen. Pojan häntä heilui hurjasti jo oven takana, ja sisällä hän syöksyi ensimmäiseksi katsomaan sänkyä . Kun siellä ei ollut ketään, hän hyppäsi sänkyyn ja haisteli sen perusteellisesti. Mihin kummaan A oli hävinnyt?! Sitten Väinö etsi koko talon, mutta ystävä oli poissa. Tätä jatkui aika kauan, mutta vähin erin Väinö tottui, ettei ketään ollutkaan vastassa.

Niin me ihmisetkin joudumme tottumaan.