maanantai 26. heinäkuuta 2021

Mitäpä Ritavuoren Rekuille kuuluu?

Ystävättäreni mustikkajahdissa Väinön ja Nipsun kanssa. Löysimme jopa noukittavaa!

Väinön selkä on siinä mallissa, että hän joutuu syömään Neurontin - hermokipulääkettä. Viime viikolla olimme kontrollissa, ja veriarvot olivat mallillaan. 

Tässä juhannuspäivän riehumista. Ei ole poika enää niin ketterä kuin ennen, mutta elämänlaatu parantui kipulääkkeen myötä. Spondyloosin lisäksi hänellä on todennäköisesti myös lumbosakraalinen stenoosi eli selkäytimen ahtauma lantioristiluualueella. 

Varman tiedon saaminen olisi edellyttänyt tuhannen euron arvoista tutkimusta. 




Alla keväisempää tyylinäytettä, kun Nipsu ja Väinö ottavat aamuspurttia. 




Ken on seurannut puutarhablogin puolta, on nähnyt, että meille saatiin monien vuosien haaveilujen jälkeen kunnon aita ja portit tien puolelle. Väinön ja Nipsun kanssa on nyt todella vaivatonta olla pihalla. Osa pihan sivuista (halli tukkii pohjoisen puolen) ja takaosa ovat edelleen auki. Arvasin, että Fiinu yrittää pois näitä väyliä kautta. Näin on käynyt pari kertaa, mutta aika hyvin hän oppinut kruisailemaan rajojen sisäpuolella. 

Neiti pääsee touhuamaan pihalla vapaasti, ja sen hän on myös tehnyt. Pelkästään kimalaisten metsästäminen ja syöminen on aivan raivostuttavaa, ja monesti olen kiukustunut niin, että olen komentanut Fiinun sisälle. Toki hän saa niitä metsästettyä koiratarhassakin. Söisi vaikka kärpäsiä, mutta ei, vaan näitä hyödyllisiä ja viehättäviä hyönteisiä, joita ruusupihallamme on valtavasti. 

Kuppini meni täysin nurin yhtenä aamuna, kun Fiinu toi puskista kuolleen rusakonpenikan. Niin pienen, ettei se ollut ymmärtänyt pinkoa pakoon. Oli vähällä, että en laittanut tyttöä kiertoon. Hermoni ovat aika lopussa nilkan haavan vuoksi. Kyllä vaan, siellä se edelleen on. Viime viikot ovat antaneet toivoa paranemisesta, kun vihdoin löydettiin sellainen hoitotuote, jolle en ole allerginen. Tästä kaikesta sählingistä pitää kirjoittaa oma postauksensa. 

Joka tapauksessa, toista vuotta kestänyt matka hoitovirheineen ja vähättelyineen ovat "höylänneet" valmiiksi heikot hermoni olemattomiksi. Itken pienimmästäkin syystä. Vuoden alusta asti olen ollut loistavissa, välittävissä käsissä, mutta kesti aikansa ennen kuin kotisairaalankaan puolella tajuttiin hoitotuotteiden yleinen sopimattomuus. Tämä taas johtunee lapsuuden kemikaali/myrkkyaltistuksesta.

Mieheni keksi, että hommataan Fiinulle kuonokoppa. Ei tarvitse uutta kotia ryhtyä etsimään. (Olisinko lopulta pystynyt tytöstä luopumaan?) Tämä on erinomainen ratkaisu. Ensin Fiinu oli "törömökissä" eli ei voinut kuin istua keskellä pihaa, mutta nyt jo juostaan ja leikitään.

 
 
 
Tänään varasin Fiinulle sterilointiajan. Olen vaan jotenkin pitänyt päässäni mahdollisuutta, että jos kuitenkin pennut, mutta se on realiteettien valossa hylättävä. 
 
Voi, miten ihanaa ja palkitsevaa pentujen hoitaminen oli! Ehkä siis vielä joskus😉

Upeaa kesän jatkoa Sinulle ja kiitos vierailustasi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti