Syyllisyyden raskas taakka

 Animaatio: Fiinu jahtaa lunta. 

 

Molemmat niin rakkaat ja menetetyt. Ilmeistä päätellen just on juostu ja lujaa ympäri nurmikkoa. 

 

 Otsikko on melkoisen kliseinen, mutta silti niin totta. Olen rypenyt pahassa olossa ja syyllisyydessä tämän viikon. Miksi en aikaisemmin ymmärtänyt, että Fiinu tarvitsi apua? Vaikka vain sen viimeisen, muuta ei olisi voitu tehdäkään. 

Näin pääsi käymään, eikä tapahtuneelle enää mitään mahda. Olen miettinyt aikaisempia koirien menetyksiä, ja niitähän jo tässä iässä riittää. En jaksa edes ajatella koiria, joita meillä oli lapsuudessani. Silloinen koirien kohtelu oli aivan järkyttävää verrattuna nykyisiin koulutusmetodeihin. Valtavasti on jo muuttunut siitäkin ajasta lähtien, kun ostin ensimmäisen sakemannin v. 1991.

Sisu on kuudes saksanpaimen aikuisessa elämässäni. Siihen väliin mahtuvat äidin ja isän Simo (suurisydäminen aussipoika), Emppu, jonka appiukko toi reissuiltaan ja Nipsu, josta jo olenkin kertonut. 

Meidän piti lähteä Tallinnaan keskiviikkona, mutta minä en pystynyt. Pelkäsin, että jos pakotan itseni, saan paikan päällä "kohtauksen". Huudan suoraa huutoa tai ylipäätään sanon sellaista, jota saisin katua koko ikäni. Varsinkin, koska ystäväpariskuntamme ei ole eläinihmisiä. (Sukkela termi, mutta kaiketi ymmärrettävä.) 

 

Täällä siis taas kotona möllötän. Pikku hiljaa tulee tunne, että pystyisin kirjoittamaan eteenpäin Korpinjärven Naisia.  

 

Videolla Fiinu juoksee niin innoisaan! Tämänkaltaisia muistoja, kuvia ja videoita minun on vaalittava. Näitä ei enää saa takaisin. 

 

 

 

 

Olen pakottanut itseni liikkeelle, ja se hiukan helpottaa oloa. Tämän auringonlaskukuvan otin, kun kävelimme Marin ja Sisun kanssa pitkin Luvian pehmeitä kangasmetsien polkuja.  

 

 

RIP Swiipus Fiinu alias Pikku-Myy 11.9.2015 - 21.12.2025

 

En vieläkään tahdo uskoa todeksi, että eloisa, pirteä ja räväkkä Fiinumme on poissa! Yhtäkkiä, oikeastaan ilman minkäänlaista varoitusta. Jälkeenpäin on tietenkin hyvä olla viisas ja miettiä, olisiko pitänyt tehdä niin taikka näin, mutta lopputulos olisi ollut sama. 

Hän kuoli ilmeisesti pahanlaatuisen pernakasvaimen repeämään. 

 

Videolla hän leikkii kanisterin kanssa.  

 

 

 Ennen sunnuntaita Fiinulla oli pari viikkoa vatsanpuruja. Niin ne hänen tulevat ja menevät oireensa tulkitsin. Sitten taas ruoka ja meno maittoi. Ensin syytin nappuloita, joita kokeilin hänelle.  Minun piti lähteä reissuun huomenna, ja kotolaisen työn helpottamiseksi ajattelin, että jos molemmat koirat voisivat syödä nappuloita. Sisu on niitä saanutkin iltaruokana. Noh, jätin nappulat pois ja aloin antaa maitohappobakteereja. Suolisto vanhenee myös eikä koira enää ehkä kestä samanlaista ruokaa kuin nuorempana. 

 

 

Melkoinen korvaeläin. Fiinulla oli tahtoa ja älykkyyttä vaikka toisille jakaa. Monesti mietin, että hänen olisi pitänyt olla Vaalimaalla nuuhkimassa rekkoja eikä kotikoirana Ritavuorella, vaikka aktiivisen kodin tarjosimmekin.

 

Perjantaina Fiinu oli aivan pirteä. Juoksi pihalla ja oli mukanani hallilla. Kun aloin siivota, tarjosin molemmille puruluut. Euroopassa valmistetut! 

Miehelläni oli iltameno. Kun hän tuli sisälle vaihtamaan vaatteita, hän huusi minulle, että Fiinulla on taas paha olo. Ei voi olla totta! Tyttö söi juuri äsken hyvällä halulla puruluuta. Vaan totta se oli, kun menin kurkkaamaan pedille, jonne Fiinu oli asettunut. 

Aloin syyttää ja epäillä puruluita. Eivätkö ne enää sopineet ikärouvalle? 

Viikonloppu mentiin ja keikuteltiin, välillä tyttö juoksenteli pihalla kuin mitään vaivaa ei olisi ollut. Ruokakin alkoi maistua. Kunnes... hän rojahti sänkyni vierelle.  Hän hengitti työläästi ja kuolasi. 

Minä soitin Sykkeeseen eli Porissa sijaitsevaan Evidensian päivystysyksikköön. Klinikka on auki 24/7. Erinomaista, että tällainen paikka on olemassa. 

Takassa paloi tuli eli eorjoe murttel: meil o valu pesäs, kestä hiuka aikka ennenko me päästä lähtemä. Näin sanoin hoitajalle, mutta hän ei ilmeisesti tajunnut, mitä tarkoitin😅 Peltiä emme saaneet kiinni. Niin kiire tuli, vaikka toisaalta se oli enää turhaa kiirettä, mutta näin vaan ihmismieli toimii. 

Viidessätoista minuutissa Fiinu meni jalattomaksi. Ei auttanut muu kuin että ujutimme lakanan hänen alleen ja nostimme autoon. Aika haipakkaa lähdettiin kohti Poria. Jossain kohtaa minun oli pakko himmata miestäni, ettei hän ajaisi korttiaan kuivumaan. 

Mutta ei auttanut kiirekään. Juuri kun saavutaan Poriin, oikealla puolella on ollut vuosikymmeniä ratsastustalli. Siinä kohdilla takakopasta kuului ääntä. Ei korinaa, vaan sellaista kuin Fiinu olisi koettanut nousta ylös. 

Kun pääsimme perille, Fiinu oli kuollut. Hoitaja kävi varmuuden vuoksi kuuntelemassa sydänäänet ja kertoi epäilystään pernakasvaimesta. Sama minulle oli ehtinyt tulla su päivän aikana mieleen. 

 

Kovin surullista, että näiden kahden kaveruus loppui näin lyhyeen. Tässä on vielä kaikki hyvin. Tutto bene!

 

Sisu päästettiin haistelemaan Fiinua auton takakoppaan, mutta Sisu tuntui pelkäävän. 

Ylipäätään Fiinu oli terveyden perikuva. (Ainoastaan kesällä poistettiin hyvälaatuinen nisäkasvain.) Hänellä ei ollut ongelmia selän kanssa, kuten Väinöllä, ja viimeisiin päiviin asti hän jaksoi touhuta kakaran kanssa. Voin myöntää, että olin vakuuttunut hänen elävän vielä monta vuotta. 

 

Fiinun bravuuri olivat kettuhypyt. Tällä videolla näkyy pieni maistiainen niistä.  

 

Tällaista yhtäkkistä on todella vaikea kohdata ja käsitellä. Fiinuhan oli terve! 

Nipsun ja Väinön kohdalla oli eri tilanne, vaikka lopettamispäätös tuntuikin pahalta ja vaikealta. Mutta kun näki, miten uupuneita he molemmat olivat, heille ei voinut tehdä muuta kuin antaa viimeisen palveluksen. 

 

Tässä ollaan katsastamassa Lyly-myrskyn vaurioita.  

Kevennys tähän loppuun. Fiinun ilme on apea, mutta luulen, että hän aikoo ottaa kunnon tirsat mamin crocksien päällä. Kerrankin hän on saanut kokoon molemmat parit!
 

 

RIP Nipsu 6.1.2011 - 5.12.2025

 

 

Yllä on kauniita ja onnellisia kuvia Nipsusta. 

Mutta viime aikojen ilme oli ahdistunut, ja ilmeisesti hän oli sairastunut dementiaan, koska hallin lasittamoa alettiin käyttää vessana. Hän pääsi kyllä monta kertaa päivässä ulos, se ei ollut ongelma. Minäkin näin, kun Nipsu oikein syöksyi ulkoa lasittamoon ja pissasi melkoisen lammikon.  

Nipsu teki elämässään tärkeän työn: hän nosti äitini ylös masennuksen syövereistä. Isäni kuoli yllättäen, todellakin saappaat jalassa, Tikkurilan rautatieasemalle 28.8.2012. Polisiit tulivat ilmoittamaan hänen kuolemastaan sekä äidille että meille.  

Minä puhuin äidille monta kertaa, että hommataan sinulle pieni kaveri. Ei tarvitse olla yksin ja on lenkkiseuraa. Lopulta äiti suostui, ja laitoin Toriin ja vissiin muuallekin ostoilmoituksen. Osa pehmittelyä oli se, että lupasin huolehti koirasta, jos äiti ei siihen enää kykenisi. (Nyt Tori ei enää huoli ostoilmoituksia. Hämmästyin todella, kun keväällä meille uutta sakemannia etsittiin. En kyllä käsitä, miten tuo kielto torpeedoisi pentutehtailua.)

Kukaan ei tiedä, milloin aika koittaa, mutta kumminkin yritin auttaa äitiä takaisin jaloilleen ja tein siksi edellä mainitun lupauksen. Sen olen pitänyt. Äiti kuoli yli neljä vuotta sitten, ja jo paljon aikaisemmin Nipsu tarvitsi hoitopaikkaa. Äiti ei pystynyt huolehtimaan itsestään, saatikka koirasta.

Tämmöinen pikku Lady löytyi Karvialta, maatilalta, jossa oli monia muitakin koiria. Nipsun elämänlaatu hyppäsi taatusti ylös monta asteikkoa! Yksi syy luopumiseen oli tiibetinmastiffi, joka ei sietänyt Nipsua.

Mutta entä lapset? Heitä ei ostotilanteessa näkynyt, mutta jonkin ajan kuluttua ilmeni, että Nipsulla oli täytynyt ollut todella huonoja kokemuksia lapsista. Heillä ei ollut mitään asiaa hänen lähelleen! Hän vapisi, tärisi ja käytti hampaitaan, jos muuten ei uskottu. 

Ensimmäisen kerran pelko tuli ilmi Hevoskyntökisoissa. Nipsi oli yksi suloisuus yllään vaaleanpunaiset valjaat ja hihna. Totta kai lapset halusivat silittää häntä, mutta ei. Nipsu meni aivan paniikkiin. Samalla tavalla hän pelkäsi isoja miehiä. Kesti todella kauan ennen kuin Nipsu hyväksyi edes lempeän mieheni lähelleen. 

Liikutun vieläkin, kun muistelen kotimatkaamme Karvialta. Oli kunnon talvinen päivä, ja sivutiet olivat jääpolanteiset. Minä ajoin autoa ja vilkaisin peilistä silloin tällöin, miten takapenkin väellä menee. Nipsu katseli äitiäni toiveikkaan arvioivasti: "Voisiko tässä olla oma ihminen, vain minulle?" 

Heistä tulikin erottamattomat. He ajelivat yhdessä Pikku-Mersulla, joka nimettiin Nipsun mukaan Nipsu-autoksi ja jolla nimellä se tunnetaan edelleen. Nipsu seisoi pääosin kahdella jalalla ja kurkki ulos ikkunoista.  

  

 Pieni esitys onnellisesta elämästä. 

 

 Leikkiä Väinön kanssa. He olivat alkukankeuden jälkeen ylimmät ystävykset. Nipsun elämänkaareen mahtui neljä sakemannia: Mitsi, Väinö, Fiinu ja Sisu. 

 

😄😄😄

Kiitos Raili S.

Tässä kuvassa on vielä niin paljon hyvää: Väinö on terve, ja Nipsu hymyilee äitini oikean jalan takana, pöydän alla😆Äidin terveys romahti kolmikosta ensimmäisenä. Kuvan ottamisesta meni vain vuosi, kun hänen sairaalarallinsa alkoi. Se päättyi 16.10.2021. 

 

  KIITOS NIPSU

 

JATKAT ELÄMÄÄSI MIELISSÄMME JA MUISTOISSAMME