Syyllisyyden raskas taakka

 Animaatio: Fiinu jahtaa lunta. 

 

Molemmat niin rakkaat ja menetetyt. Ilmeistä päätellen just on juostu ja lujaa ympäri nurmikkoa. 

 

 Otsikko on melkoisen kliseinen, mutta silti niin totta. Olen rypenyt pahassa olossa ja syyllisyydessä tämän viikon. Miksi en aikaisemmin ymmärtänyt, että Fiinu tarvitsi apua? Vaikka vain sen viimeisen, muuta ei olisi voitu tehdäkään. 

Näin pääsi käymään, eikä tapahtuneelle enää mitään mahda. Olen miettinyt aikaisempia koirien menetyksiä, ja niitähän jo tässä iässä riittää. En jaksa edes ajatella koiria, joita meillä oli lapsuudessani. Silloinen koirien kohtelu oli aivan järkyttävää verrattuna nykyisiin koulutusmetodeihin. Valtavasti on jo muuttunut siitäkin ajasta lähtien, kun ostin ensimmäisen sakemannin v. 1991.

Sisu on kuudes saksanpaimen aikuisessa elämässäni. Siihen väliin mahtuvat äidin ja isän Simo (suurisydäminen aussipoika), Emppu, jonka appiukko toi reissuiltaan ja Nipsu, josta jo olenkin kertonut. 

Meidän piti lähteä Tallinnaan keskiviikkona, mutta minä en pystynyt. Pelkäsin, että jos pakotan itseni, saan paikan päällä "kohtauksen". Huudan suoraa huutoa tai ylipäätään sanon sellaista, jota saisin katua koko ikäni. Varsinkin, koska ystäväpariskuntamme ei ole eläinihmisiä. (Sukkela termi, mutta kaiketi ymmärrettävä.) 

 

Täällä siis taas kotona möllötän. Pikku hiljaa tulee tunne, että pystyisin kirjoittamaan eteenpäin Korpinjärven Naisia.  

 

Videolla Fiinu juoksee niin innoisaan! Tämänkaltaisia muistoja, kuvia ja videoita minun on vaalittava. Näitä ei enää saa takaisin. 

 

 

 

 

Olen pakottanut itseni liikkeelle, ja se hiukan helpottaa olo. Tämän auringonlaskukuvan otin, kun kävelimme Marin ja Sisun kanssa pitkin Luvian pehmeitä kangasmetsien polkuja.